Kasvatuksella hyveet ja halut hallintaan – Keijo Tahkokallio
Lapset syntyvät kaikkina aikoina samanlaisina, haluavina olentoina. Psykologiassa puhutaan mielihyväperiaatteesta, joka tarkoittaa, että etsimme mielihyvää, kuten makeaa, mukavaa, läheisyyttä ja suojaa ja yritämme välttää kaikkea, mikä tuottaa epämiellyttäviä tuntemuksia kuten ponnistelua ja loukkaantumisen (henkisen tai ruumiillisen) vaaraa. Näistä lähtökohdista Aristoteles tuli noin 2350 vuotta sitten johtopäätökseen, että kasvatuksen tehtävänä on kohtuullistaa lapsen halut ja totuttaa hänet toimimaan hyveen mukaan. Toisin sanoen, kun lapsi oppii sietämään odottamista, hän saa suuremman onnen kuin pikavoittoja keräämällä. Vastaavasti, kun lapsi vapautuu luopumisen pelosta, hän tulee kykeneväksi antamaan omastaan toisille.
Kohtuus edellyttää kykyä luopua haluamastaan
Maailma, lapsen elämisen ympäristö puolestaan muuttuu kiihtyvällä nopeudella, mikä tekee kasvatustehtävän toteuttamisen entistä vaativammaksi. Kun takavuosina isä tai äiti puhalsi perheen öljylyhdyn sammuksiin, ei lapsilla ollut vaikeuksia mennä unten maille. Ei tarvinnut luopua yhtään mistään, koska ei ollut yhtään mitään. Toisin on nyt. Nukkumaanmeno merkitsee monista ihanuuksista luopumista. Maailma on täynnä houkutusvaloja, joita lapset eivät itse halua sammuttaa ja vanhemmat eivät uskalla, koska tietävät näin pahoittavansa lapsen mielen. Taustalla on syvään juurtunut uskomus (toki perusteeton), että kyseinen mielipaha vaurioittaa lapsen kehitystä.
Päästäkseen pälkähästä vanhemmat ovat yhdessä monien kasvatuksen asiantuntijoiden kanssa kehittäneet ovelan keinon: kun vanhemmat eivät päätä nukkumaanmenosta lapsen puolesta, vaan antavat ainoastaan tiedon oikeasta ajasta ja pyytävät lasta itse päättämään, lapsi ei pahoita mieltään ja aikuinen pelastuu syyllisyydeltä. Tätä lapselle annettua päätösvaltaa kutsutaan itseohjautuvuudeksi.
Emme tietenkään sano, että kello on niin paljon, että sinun pitää nyt päättää mennä nukkumaan. Se kuulostaisi hölmöltä. Sen vuoksi ilmaisemme asian peitetysti: ”Eikö jo olisi aika mennä yöpuulle?” Eivät lapset ole tyhmiä. Kyllä he tietävät mitä tarkoitamme, mutta samalla he sisimmässään ymmärtävät myös, että vanhemmat eivät halua päättää, vaan velvoittavat lapsen päättämään itse. Tästä sanallisesta jonglöörauksesta seuraa monia mielenkiintoisia asioita. Eivät lapset yleensä, iästä riippumatta, ole asiasta eri mieltä. Heillä ei vain ole kiirettä, sillä peli, musa, leffa tai sometus on kesken tai sitten muuten vaan ei huvita aivan vielä. Alle puolen tunnin univelalla ei selviä juuri kukaan ja tunnin parin viiveet ovat tavallisia. Pieni osa lapsista ja nuorista valvoo tuntitolkulla, mutta silloin elämisen rytmi on jo vakavalla tavalla häiriintynyt.
Mikä sitten olisi kohtuullista?
Aristoteles puhuu puolivälistä. Jos toisessa ääripäässä on äärimmäinen niukkuus ja toisessa täysi hillittömyys, niin kohtuus on jossain puolivälissä. Aristoteles huomauttaa kuitenkin, että kyse ei ole matemaattisesta keskiarvosta, vaan kohtuus on aina hyvin paljon lähempänä niukkaa kuin hillitöntä päätä. Takavuosien karkkipäivä voisi olla hyvä esimerkki. Lapset kyllä haluaisivat makeisia viikon jokaisena päivänä, mutta annamme vain yhtenä. Näin lapset joutuvat pinnistelemään kuutena päivänä viikossa ilman karamelleja.
Päätösvallan luovuttaminen lapselle liian varhain avaa hänelle kohtuullisuuden sijaan loputtomasti uusia mahdollisuuksia toteuttaa halujaan, mikä estää tehokkaasti itsesäätelyn kehittymistä. Itsesäätelyllä tarkoitetaan kykyä itse säädellä tekojaan ja tunteitaan. Tahdonalainen itsesäätely ei kehity itsestään, vaan lapsi tarvitsee siihen aikuisen johdolla tapahtuvaa harjoittelua.
Kysymys vallasta on kasvatuksen ydintä. Kun äiti tai isä hakiessaan lastaan päivähoidosta sanoo: ”Heippa, lähtisitkö jo kotiin?” Hän tulee pyytäneeksi lasta päättämään kotiin lähtemisen. Toisinaan lapsi päättää lähteä, toisinaan ei riippuen siitä, kumpi on halutumpi vaihtoehto. Vanhempi on näin antanut päätöksentekovallan lapselle, jonka seurauksena hän pääsee itsekin lähtemään vasta kun lapsi on päättänyt. Kun perinteisesti marssijärjestys perheessä on ollut ”aikuinen on veturi ja lapsi vaunu”, tämä uusi kasvatuksen suunta antaa lapselle vetovastuun ja aikuinen jää altavastaajan rooliin.
Aikuisen ei tietenkään pidä itsevaltiaan tavoin päättää kaikkia asioita lapsen puolesta. On asioita, joista lapset voivat päättää itsenäisesti tai joista he voivat päättää demokraattisesti yhdessä aikuisten kanssa. Ratkaisevaa on se, mihin lapsen kyvyt riittävät. Niin kauan, kun lapsi ei kykene erottamaan vasenta oikeasta, hänelle ei voi opettaa liikennesääntöjä, eikä häntä voi päästää liikenteeseen ilman aikuisen seuraa ja ohjausta. Vasemman ja oikean erottelukykykään ei vielä riitä, mutta se mahdollistaa tarvittavien liikennesääntöjen oppimisen. Kun hallinta on kehittynyt riittäväksi, ”vapautamme” hänet liikkumaan itsenäisesti.
Rohkeus on hyveistä suurin, sillä ilman rohkeutta ei muitakaan hyveitä voi harjoittaa. – (Tuntematon ajattelija)
Yleisesti ajatellaan, että rohkeus on pelolle vastakkainen tunne. Tämä on kuitenkin erehdys. Pelko on tunne. Sitä voidaan pitää suorastaan tunteiden kuninkaana, mutta rohkeus ei ole tunne lainkaan. Se on asenne pelkoa kohtaan. Rohkea asenne ei kuitenkaan ole automaattisesti saatavilla, vaan se pitää hankkia harjoittelemalla pelottavien asioiden ja tilanteiden kohtaamista uudestaan ja uudestaan monien vuosien ajan.
Moni saattaa erehtyä luulemaan, että Aristoteleen antama kasvatuksen toinen tavoite - hyveen mukaan toimiminen - on lapselle mieluista ja siksi siihen totuttaminen on helppoa. Lapset eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti halua hyvää elämää, vaan makeaa elämää, joten kasvatuksen tavoite ja lapsen toive ovat ristiriidassa keskenään. Lapset eivät halua viedä perheen yhteistä roskapussia ulkoroskikseen, vaan uppoutuvat mieluummin älylaitteen tarjoamiin elämyksiin. Juuri kukaan ei ole vienyt mielellään.
Jokainen päivä on täynnä tilanteita, joiden avulla lapsi voidaan totuttaa sekä kohtuullisuuteen että hyveisiin. Pitää nousta tiettyyn aikaan ylös, pestä hampaat, saada vaatteet päälleen, osallistua yhteiseen aamupalaan ja lähteä ajoissa päivähoitoon tai kouluun. Pitää ottaa toiset huomioon, odottaa omaa vuoroaan, antaa omastaan toiselle tai vähintään antaa lainaksi. Pitää opetella tekemään yhteistyötä toisten kanssa. Pitää oppia maistamaan ruokia, joiden maku tuntuu oudolta.
Pitää tehdä tehtäviä, jotka eivät ainakaan alkuun kiinnosta tai tuntuvat raskailta, jopa vastenmielisiltä. Monet koulutehtävät ovat sellaisia. Luetteloa voisi jatkaa miltei loputtomiin.
Olennaista on huomata, että luontonsa mukaisesti lapset eivät juuri koskaan tee näitä, oma-aloitteisesti tai mielellään. Ikävä kyllä tässä kohden kasvatuskulttuurimme on kääntynyt vikasuuntaan. Se alkoi jo 60-luvulla, mutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana haitallisesta kasvatustyylistä tuli vallitseva käytäntö. Tutkijoiden mukaan nuljahduspiste sijoittuu vuoteen 2010, jolloin yli 50 % yhdysvaltalaisista omisti älypuhelimen. Tämän jälkeen kaikki lasten osaamista ja hyvinvointia kuvaavat mittarit ovat suorastaan syöksyneet alaspäin. Tiedämme toki, että edelleen huomattava osa lapsista ja nuorista edistyy opinnoissaan ja voi hyvin. Se ei kuitenkaan kumoa sitä tosiasiaa, että trendi vie nopeaa vauhtia alaspäin, eikä muutosta parempaan ole näkyvissä.
Lapsi pitäisi opettaa luopumaan useimmista asioista, joita hän haluaa tai vähintään odottamaan niitä, usein pitkäänkin. Lisäksi hänet pitäisi opettaa tekemään monia asioita, joita hän ei halua. Useimmat nykyvanhemmat eivät kuitenkaan kykene tekemään näin, koska miellyttävistä asioista luopuminen ja ponnistelua vaativien asioiden kohtaaminen aiheuttavat mielipahaa, mikä tarkoittaa fysiologisessa mielessä stressireaktiota.
Koska stressin pelätään vaurioittavan lasta, hyvää tarkoittavat vanhemmat yrittävät sokeroida ikävät ja vaativat tehtävät, jotta stressireaktio ei heräisi. Säkkituoli koululuokassa on sitä, mutta kaikkein maukkainta on valta. Kun lapselle annetaan päätösvalta, hän saa tuplanautinnon. Sen lisäksi, että hän nauttii vallan antamasta tunteesta, hän on vapaa valitsemaan stressaavan vaihtoehdon sijaan jotain kevyempää. Tällä on kuitenkin iso hintalappunsa. Stressin hallinta, kuten tunteiden hallinta ylipäätään, ei kehity riittäväksi. Oppimistulokset heikkenevä, ihmissuhdetaidot jäävät puutteellisiksi ja uneen, liikuntaan, ravintoon ja yleensäkin elämän hallintaan liittyvät tottumukset jäävät heikoiksi.
Mikä olisi vaihtoehto nykyiselle kasvatuksen suunnalle?
Pitäisikö palata takaisin johonkin vanhaan? Itse asiassa kysymys asetetaan väärin. Ei ole olemassa mitään vanhaa, eikä vaihtoehtoa. Lapset syntyvät ainakin lähimpien tuhansien vuosien aikana samanlaisina olentoina alati muuttuviin ympäristöihin, myös kulttuuriympäristöihin. Japanilaiset lapset oppivat japanin kielen, italialaiset italian kielen ja suomalaiset suomen kielen. Samalla tapaa lapset oppivat aikuisilta ihmissuhteiden ”kielen” ja loppujen lopuksi koko elämisen ”kielen”. Tavoittelemamme hyvän elämän kannalta on tärkeintä, miten opimme ”keskustelemaan” omien tunteidemme, ennen kaikkea stressin kokemukseen liittyvien tunnereaktioiden kanssa. Tätä kutsutaan stressin säätelyksi.
Tähän tietoisella tasolla tapahtuvaan tunteiden säätelyyn tarvitaan pitkälle kehittyneet aivokuoren etuotsalohkot. Vasta 12-vuotiaalla lapsella ne ovat valmiit haparoiden aloittamaan tunnesäätelyn harjoittelemisen. Peruskoulun loppupuolella, eli noin 16-vuotiaana säätelykyvyn neurologiset edellytykset ovat jo kohtalaiset, mutta vielä kaukana 20-vuotiaan kyvystä. Täyden neurologisen kypsyyden saavuttamiseen tarvitaan noin 25–30 vuotta.
Stressin hallintaa voi opetella vain kohtaamalla stressaavat tilanteet ja opettelemalla tulemaan sinuksi niiden kanssa. Sitä ei siis sanan varsinaisessa merkityksessä voiteta, vaan hallinta saadaan hyväksymällä se. Vastaan taisteleminen johtaa stressireaktion hallinnan menettämiseen. Tämän tietäminen ei kuitenkaan auta mitään. Asia voidaan hoitaa vain kokemustasolla eli tietoisen hallinnan ulkopuolella. Esimerkiksi, kun lapsi ei malta odottaa vuoroaan, aikuinen pysäyttää hänet sanomalla määrätietoisesti (ei vihaisesti) ”Odota!” valvoen samalla, että hän todella jää odottamaan. Vastaavissa tilanteissa sanotaan jatkossa aina sama ”Odota!”, ”Odota!” ja ”Odota!” monen vuoden ajan. Kun edistymistä tapahtuu, lasta kiitetään seuraavaan tapaan: ”Olen iloinen siitä, että olet kehittynyt odottamisen taidossa. Sinusta tulee vielä hyvä odottaja.”
Kun lapsen pitää hoitaa jokin vastenmielinen tehtävä, hänelle voi sanoa ystävällisellä ja määrätietoisella äänellä: ”Sinun pitää tehdä tämä, mutta sinun ei tarvitse pitää siitä, pitää vain tehdä. On arvokasta opetella tekemään tehtäviä, joista ei pidä.” Vielä pitää valvoa, että homma tulee hoidettua ja lopuksi pitää muistaa kiittää siitä, että lapsi jaksoi ponnistella ikävältä tuntuvan tehtävän kanssa.
Kun lapsi mahdollisesti protestoi, pitää ottaa protesti vastaan hätkähtämättä. Voi sanoa esimerkiksi: ”On ymmärrettävää, että et pidä tästä. Se ei ole kuitenkaan peruste luovuttamiselle. Uskon, että kykenet ponnistelemalla voittamaan tämän hankaluuden.” Jos lapsi luovuttaa ja jättää kesken, voi sanoa, että pääsit tällä kerralla tähän asti. Lepäile rauhassa ja seuraavalla kerralle pääset pidemmälle. Vanhemman ei tarvitse ”ikinä” luovuttaa. Kasvatukseen on varattu noin 20 vuotta aikaa.
Artikkelin on kirjoittanut psykologi ja tietokirjailija Keijo Tahkokallio. Hän luennoi säännöllisesti mm. vanhempainilloissa ja kasvatusalan ammattilaisille, käsitellen kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyviä aiheita asiantuntevasti ja käytännönläheisesti.
